Aina jää vähän ikävä

Mukava mökkiviikonloppu on takana päin ja nyt katseet suunnattu tulevaan. Vähän jäi sukulaisia ikävä, kun välimatkat ovat pitkiä ja tietää että seuraavaan näkemiseen on pitkä aika. No, tällä jaksaa taas vähän aikaa ja täytyy ottaa auto alle kun alkaa ikävän tunteet pahemmin kiristää.

Melkoisessa tunteiden vuoristoradassa täällä muutenkin mennään. Koululainen on saanut leikkiä koko kesän ilman huolen häivää, mutta nyt olisi pikkuhiljaa otettava askelia kohti isomman tytön saappaita ja vastuuta tulevan arjen asioista. Minua jännittää ja pelottaa eniten tuleva koulumatka ja vilkkaasti liikennöidyn tien ylitys yksin, huolestuttaa kuinka aamutoimet tulevat sujumaan yksin kotona. 

Toisaalta yritän olla rauhallinen ja luottavainen, onhan kaikkien muidenkin lapset pärjänneet ja varmasti jokaisen vanhemman mielessä ja tunteissa on myllertänyt nämä samat asiat. Voi kun voisin olla mukana saattamassa kouluun ja vastaanottamassa koulupäivän päätteeksi. Kuulla kuulumiset heti, istua yhdessä kaakaolle ja tarjota tuoretta pullaa välipalaksi niin kuin omassa lapsuudessa äitini teki. Tilanne on kuitenkin toinen ja minun mielessäni vain pyörii kysymykset: "Olenkohan varmasti muistanut kertoa kaiken?" "Olenko antanut kaiken tarvittavan?" "Pärjäätkö?"

Eilen käytiin kirkossa koululaisten siunauksessa, tänään hankittiin uusi penaali ja niitä supersöpöjä (ja tärkeitä) kyniä ja pyyhkäreitä. Nyt lähdetään harjoittelemaan koulumatkan kävelyä. Kyllä hän pärjää, uskon niin <3 Omatoiminen ja vastuuntuntoinen tyttö, reipas ja rohkea kun sitä tarvitaan. Olen  tarkoituksella antanut kesän hänen olla ajattelematta ja suuremmin valmistautumatta tulevaan. Nyt otetaan arkea palasina haltuun, torstaina todellisuus tavataan!

Minttu